Tänään saisi olla vähemmän kävelyä - päivä. Mutta miten sen toteuttaisi.
No, jospa pakkaisi taas evästä reppuun ja lähtisi hoodeille ja katsoisi sitten mitä tapahtuu.
Ensimmäisenä oli kyllä selvä suunta mennä Räsävaaran näköalapaikalle. Toivoin että autolla pääsisi lähelle, eikä tarvitsisi kävellä montaa kilometriä. Sen verran tuntui edellinen päivä vielä jaloissa.
Isolta tieltä oli kyltti 3,5km ja hiekkatie oli hyvää autotietä. Huh. Löysin helposti perille ja kun sain auton parkkiin, olisi huippu vain noin 400 metrin päässä. Hyvä!
Kamera kantoon ja koirat matkaan ja menoksi.
Koko matka oli mäkeä mutta ei se tuntunutkaan kovin raskaalta. Kun hissukseen käyskenteli ilman aikataulua.
Pian edessä seisoikin varsin huikea rakennelma. Olin perillä. Räsävaaran näköalatornilla. Hui!
Laitoin koirat hihnoihin ja sidoin ne portaiden alapäähän ja lähdin kapuamaan ylös.
Hyvin pian alkoikin heikottamaan ja yritin jatkaa kiipeämistä ilman että katselisin alas. Ei onnistunut.
Ensimmäisellä tasanteella heikotti hiukan. Vähän siinä rauhoittelin mieltäni ja päätin sivuuttaa pelonsekaiset ajatukset ja jatkoin kiipeämistä. Pääsin seuraavalle tasanteelle ja jalat vapisi, kädet vapisi ja päässä huippasi. Mitä ihmettä. Minuako! Ehkä osaksi syynä oli se, että olin paikalla aivan yksin. Ja ehkä jollain tavalla oli vaan niin siistiä, että vähän jännitti ja samalla pelotti.
En saanut järkkäriä kaivettua mutta puhelimen sain jotenkuten käsiini ja hätäisesti tärisevillä käsillä onnistuin nappaamaan pari huonoa kuvaa. Kun en pystynyt asetuksia muuttamaan niin kuvat oli vähän pimeitä. Voi että mua harmitti.
Mutta lähdin aika pian laskeutumaan alas ja maassa harmitti ihan valtavasti etten päässyt ylös saakka. Ja varsinkin kun katsoin kännykän kuvia, niin nehän oli tosi surkeita. Voi paska! No, ei auttanut harmitella vaan päästin koirat irti ja lähdin toisesta suunnasta takas autolle.
En päässyt kovin pitkälle, kun edessä aukeni taas hienot maisemat kallion laelta. Ja kappas, taas olinkin jollain historiallisella paikalla... Järnefeltin kuvauspaikalla.
Nyt alkoi hirvikärpäset kiusaamaan joten en kovin montaa kuvaa räpsinyt kun laskeuduin takas alas kukkulalta.
Mutta sieltä lähti pieni metsätien pätkä jota lähdettiin vähän tutkimaan.
Ja pian aukeni mahtavat maisemat Kolin suuntaan ja nyt sain hienoja kuvia. Vai mitä!
Tuolla kaukana siis Ukko-Koli
Mitäs sitten... Karttoja tutkimaan ja jospa seuraavaksi lähtisin katsomaan Pirunkirkkoa.
Matkaa olisi noin kymmenen kilometriä joten sinne siis.
Paikka löytyi helposti ja koska tämäkin on nähtävyys, niin paikalla hyviä opasteita.
Jätin koirat autoon ja lähdin kameran kera polkua eteenpäin. Matkaa oli vain paristaa metriä...
Olin todella korkealla kallion päällä ja siitä lähti jyrkät rappuset alaspäin.
Tuli tasanne ja siinä oli luolan suuaukko. Pirunkirkon oviaukko. Huh! Sinne olisi voinut lähteä tutkimaan, mutta koska olin yksin liikkeellä, en lähtenyt ahtaaseen luolaan. Harmitti taas...
Paikasta tiesin, että luolasto olisi 34 metriä pitkä ja Z-kirjaimen mallinen. No, se jäi nyt katsomatta. Ei muutakun takas autolle.
Tien toiselta puolen lähtisi Ennallistajan luontopolku. 3,5 km ja ajattelin, että tehdääs pieni lenkki tässä välissä.
Siis koirat ulos ja reppu selkään ja menoksi.
Hirvikärpäset hyökkäsi samantien, mutta jatkoin urheasti matkaa.
Nyt olikin varsinainen luonnon polku ja monessa kohtaa meinasin eksyä kun varsinainen polku tuntui katoavan... Nyt ei oltukkaan millään hyvin hoidetulla reitillä...
Kilometrin jälkeen tuli risteys ja olin sen verran tutkinut reittiä, että se tekisi ympyrän oikeaan suuntaan kuljettuna. Lähdin siis oikealle. Virhe!
Tämä polku oli hetken matkaa samaa polkua kuin mitä kulkee herajärven kierros (70km) ja luulin kokoajan olevani oikealla reitillä.
Alle kilometrin jälkeen pitäisi tulla risteys josta polku lähtisi taas oikealle, eli kohti autoa. No ei löytyny.
Kävelin ja kävelin ja olin kulkenut kolmisen kilometriä joten tiesin jonkun olevan pielessä.
Lähdin takaisinpäin ja jossain kohdassa oli erittäin pieni ja vanha polku ja oletin sen olevan tätä Ennallistajan polkua. Siispä sinne.
Polku oli oikeasti tosi vaikeakulkuinen ja hävisikin aika ajoin, mutta kun tiesin meneväni tietä kohti niin sitkeästi jatkoin matkaa.
Välillä oli isoja puun runkoja jotka piti kiertää kivikkoista metsää pitkin ja mietin monta kertaa kuinka annan palautetta erittäin huonosti hoidetusta muka luontopolusta...
Lopulta rämpimisen jälkeen saavuin hiekkatielle ja siitä oli matkaa autolle muutama sata metriä. Koiratkin oli aivan uupuneita ja tuntuikin, että me kaikki vaan raahauduttiin askel kerrallaan eteenpäin.
Löysin autolle ja sammutin taas sports trackerin joka kertoi että tämä 3,5km:n lenkki oli jälleen vähän enemmän... 4.8km...
Tutkin karttoja tarkemmin ja totesin, että voi helvetti...ensimmäinen kilometri meni kyllä ihan oikein, mutta sieltä risteyksestä metsässä olisikin pitänyt lähteä vasemmalle. Ei oikealle... Hoh hoijaa... No mitäs ei ollut selkeää opastetta. Kyllä muuten ärsytti oma typeryys! Hiki virtasi ja hirvikärpäset kiusasi.
Koirat simahti autoon ja lähdin ajamaan toista reittiä kuin tullessa. Nyt lähdin rantatielle ja mietin, että jaksaisinko poiketa vielä yhdellä pienellä nähtävyydellä. Autotieltä olisi alle kilometrin matka Tarhapuron vesiputoukselle.
Noh... Eiköhän nyt vilkaista kun lähellä ollaan.
Auto parkkiin ja nyt oli taas edessä erittäin selkä ja helppokulkuinen polku joka opastaulun mukaan oliis 900metriä määrän päähän.
Parkkipaikalla oli toinenkin auto, mutta kun ei ketään näkynyt eikä kuulunut niin koirat irti ja matkaan.
Siinä kävellessä muistin kyllä lukeneeni tästä pienestä vesiputouksesta että se olisi vaikuttava näky etenkin tulva-aikana. Ja olin myös nähnyt kuvan paikalta kuivana kautena. Kuinka putouksesta ei valunut pisaraakaan... Mietin siis että mahtaako minua odottaa tyhjä putous.
Muutama sata metriä kuljettua alkoi kuulumaan pientä kohinaa. Sen täytyi tulla vesiputouksesta.
Polkujen risteyskohdassa oli tällä kertaa erittäin selkeä opaste joka kertoi putouksen olevan 200metrin päässä. Ei siis voinut eksyä.
No, perille pääsin eikä se nyt niin vaikuttava ollut. Vettä siitä kyllä valui kivasti, mutta putouksen korkeus oli ehkä 3 metriä. Vau! Ja kun ihan viereen ei helposti päässyt niin kauempaa katsottuna oli tämäkin nähtävyys pieni pettymys. No, järkkärillä pari kuvaa ja takaisin autolle. Tulihan käytyä...
Lähdin ajelemaan mökille, mutta tavallaan oli vielä virtaa joten päätin vielä koukkasta Loma-Kolin laskettelurinteiden juurella. Joka päivä ajoin risteyksen ohi mennen tullen ja ajattelin, että joku päivä käyn tuollakin. Nyt oli se joku päivä.
No, kyllähän ne rinteet löytyi ja olihan paikka niin autio kun nyt vaan voi syyskuussa kuvitellakin. Ei ristin sielua missään. En noussut edes autosta pois vaan nappasin yhden kuvan ja lähdin pois...
Mökille päästyä päätin lämmittää saunan. Koska se ei ollut mikään hetivalmis sähkösauna vaan perinteinen puu-lämmitteinen niin en ollut sitä aiemmin viitsinyt lämmittää.
Eikä tuo nyt kummoinen temppu ollut. Kaksi tulitikkua ja muutama sivu vanhaa iltasanomaa ja avot. Sehän syttyi.
Tunnin päästä olikin asteita jo yli 80 joten oli aika mennä saunaan. Ja voi jessus, olipa mahtavaa! Kyllä nuo löylyt vaan on erilaiset sähkösaunan ja puusaunan välillä.
Että sellanen päivä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti