Tänään oli selvä suunnitelma. Ohjelmassa vaikeusasteelta erittäin vaikeaksi luokiteltu reitti. Mäkrän polku. Mittaa sillä olisi Koli-oppaan mukaan 7,2km.
Reitistä sanottua myös, että vaellus Mäkrävaaralle on enemmän kuin pelkkä luontoretki. Se on kulttuurivaellus - oikeammin pyhiinvaellus Kolin ytimeen.
Ei muutakun eväät reppuun ja taas mentiin.
Ajoin auton parkkiin Ukko-Kolin alaparkkikselle ja laitoin sports trackerin päälle.
En nyt hirveän tarkasti reitin kulkua ollut selvittänyt ja niinhän siinä kävi heti alku metreillä, että se mistä kuvittelin reitin lähtevän, lähtikin kolinuuron kierros. Äh, minähän en peräänny, joten taas muuttui reitti lennosta.
Polku lähti Ukko-Kolin vierestä laskeutumaan jyrkästi alas ja ei muutakun koirat irti ja menoksi.
Kohtuullisen hyvä polku kulki alemmas ja alemmas ja piti kaivaa hanskat repusta kun alkoi tulla kosteaa ja kylmää.
Vähän matkaa kuljettua kuulin ihmisten ääntä ja otin koirat kiinni.
Nämä nostivatkin melkoisen metelin kun kohtasinme kolme ihmistä. Ihan kun koiratkin olisi yllättyneet, että mitä, onko täällä muitakin metsässä kuin me!
Ohituksen jälkeen taas koirat irti ja polku jatkui ylös ja alas. Tuli risteyskohtia mutta selkeillä opasteilla jatkoin matkaa oikeeseen suuntaan. Tai no mikä nyt sitten enää oli oikea suunta...
Välillä pahimpiin paikkoihin oli rakennettu portaikkoja kulkemisen helpottamiseksi ja paikoin maisemat oli huimia.
Meinasin taas säikähtää kun vastaan talsi ihminen. Nyt kulkija olikin kiinalainen tai joku sinne päin. Hän tuli hymyillen vastaan ja kantamuksena muovikassi. Vähän ihmettelin, mutta kai meitä on moneen junaan. Otin toki koirat kiinni ja väistin polulta jotta mies pääsi helposti ohi. Hän vaan naureskeli ja sanoi ihan huva ihan huva. Yritin lontooksi sopertaa, että nämä on ihan kilttejä ja siihen sain vastaukseksi kiitos, ihan huva! Heh...
Lähestyin sellaista risteyskohtaa polulla jonka olin etukäteen katsonut, että tästä jatkaisin ikäänkuin toiselle lenkille ja lopulta tulisin takas samaan paikkaan josta myöhemmin lähtisin taas eri suuntaan.
Taas oli erinomaisesti reittimerkkejä, joten kovin pahasti ei eksyä voinut. Ja kun vähän karttaa katselin niin olin aivan alkumetreillä lähtenyt vaan hiukan pidempää reittiä, mutta tästä eteenpäin jatkaisin sitä varsinaista Mäkrän polkua.
Sopivasti edessä oli pieni aukea ja sen toisessa päässä levähdyspaikka. Viivyimme siinä hetken, mutta koirat oli pian sitä mieltä, että ei tänne istuskelemaan olla tultu ja niin matka jatkui.
Erittäin helppokulkuista polkua tai oikeammin hiekkatietä pitkin sukellettiin metsään.
Muutamia ihmisiä tuli silloin tällöin vastaan ja tavallaan oli kiva, että joku muukin siellä kulki.
Sitten alkoi rankka nousu. En etukäteen tiennyt kuinka rankka ja pitkä nousu edessä olisi, mutta hiki siinä tuli.
Kivinen polku johdatteli taas huipulle ja kun sinne päästiin, niin oli aika taas levähtää ja räpsiä kuvia.
Kännykkä ei enää ollutkaan niin ahkerassa käytössä vaan suurin osa kuvista on järkkärin muistikortilla...
Sen verran tutkin opasta, että tiesin jälleen olevani yhdellä varsin historiallisella paikalla. Mäkrävaaran laella, jossa avautui Kolin kansallismaisema sellaisena kuin Eero Järnefelt sen maalasi vuonna 1899. Teoksen nimi on syysmaisema Pielisjärveltä.
Kyllähän tätä maisemaa sopi katsella...
Sitten polku lähti kivikkoisena ja pian tuli eteen iso siirtolohkare joka oli karttoihin merkitty nähtävyytenä.
No ei se nyt niin kummallinen ollut joten pari kuvaa ja jatkoin matkaa.
Nyt polku lähti laskemaan rinnettä alas ja pian tulin taas risteyskohtaan. Tästä taas selkeillä opasteilla lähdin Kolia kohti. Olin kulkenut nyt noin nelisen kilometriä. Suunnilleen puolivälissä olin.
Polku, tai hiekkatie jatkui taas erittäin helppokulkuisena ja mikäs siinä oli tepastellessa.
Vähän matkan päässä oli taas levähdyspaikka, jossa pysähdyttiin vähän eväitäkin napostelemaan. Mutta kuten aiemminkin, ei koirat malttanu kauaa paikoillaan pysyä vaan ne tutkiskelivat ympäristöä.
Siistä taas oli jatkettava matkaa.
Nyt tuntui jo hiukan jaloissa patikointi kun metsäpolkua talsin. Seuraavalle taukopaikalle olisi reilu kilometri joka tuntui ikuisuudelta. Ehkä siksi, kun ei ollut mitään nähtävää.
Vihdoin saavuimme sinne risteysalueelle, joka päätti tämän jälkimmäisen kierroksen ja siinä oli taukopaikka jossa nyt ei pysähdytty.
Tästä autolle oliis reilu kilometri matkaa.
Alkuun oli helppoa taas kävellä, muttakun ei maisema muuttunut vaan samanlaista tasaista rakennettua polkua talsittiin, niin kieltämättä alkoi askel painaa ja vähän väliä katselin kännykkää, että joko pian olen perillä... Koirat jaksoi todella hyvin. Häkä jopa juoksenteli etunenässä ja hyppi välillä metsän puolelle hätistelemään pikkulintuja lentoon.
Göötit kävelivät tasaiseen tahtiin edelläni ja NOx seurasi minun takana.
Hetken päästä näkyi auto tien päässä ja huh, perillä.
Sports tracker kiinni ja matkaa kertyi reilut 8km. Huh huh!
Eihän 8km ole mikään pitkä matka jos sen kulkee tasaisella hiekkatiellä, mutta tällainen vaihtelevassa maastossa välillä jyrkkien nousujen ja laskujen jälkeen tuntui kyllä jaloissa. Nyt takas mökille...
Ruoan päälle oli pakko ottaa pikku päikkärit ja oltiin kyllä koko revohka aivan poikki.
Mutta alkuillasta oltiin taas iskussa ja käytiin vielä iltalenkillä täällä hattusaaressa.
Tästä mökiltä olisi noin puolitoista kilometriä metsän läpi jollekkin grillauspaikalle ja sitä lähdettiin uteliaisuutta katsomaan. Tarkoitus ei ollut mitään grillata tms. Vaan ainoastaan tehdä pieni iltalenkki.
Ja löytyihän se kota keskeltä metsää. Ei se nyt mikään kummoinen ollut eikä todellakaan mikään erityisen houkutteleva, mutta tulihan käytyä.
Samaa reittiä takas mökille ja kolmisen kilsaa siinä taas tuli talsittua.
Eikä taas tarvinu unta odotella...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti